Äidin rakkaus ja huoli

”Luottamus nousee rakkaudesta ja kunnioittaa toisen kykyä selviytyä. Se antaa toiselle vapauden tehdä itse omat valintansa ja virheensä.”

Lukeudun siihen ryhmään naisia, joille äiti-/hoivavietti on ollut lapsesta asti voimakas. Vietti on ilmennyt monissa asioissa. Vaikka leikkien kirjo oli laaja Batmanista Tarzaniin, vietti veti vahvasti puoleensa. Ne nukenvaunut! Joka päivä niihin piti saada peiteltyä joku nukkumaan. Milloin vaunuihin pääsi nukke, milloin mollamaija tai nalle. Myös perheemme kissa pääsi vaunuihin peiton alle. Hän ei kyllä ollut mielissään ja karkasi tiehensä. Muistan elävästi, kuinka tiesin, että jonain päivänä minustakin tulee äiti. Se oli suuri toive ja tähtäin.

Niin minusta sitten 24-vuotiaana tulikin äiti ja sain ensimmäisen tyttäremme. Kahden vuoden kuluttua syntyi toinen. Kolmas tyttösemme syntyi neljä vuotta keskimmäisen jälkeen. Olimme heistä jokaisesta hyvin onnellisia. He syntyivät juuri oikean muotoisina elämäämme. Omistauduin täysin lapsillemme. Olin äitiys- ja hoitovapailla kotiäitinä kahdessa pätkässä yhteensä kahdeksan vuotta. Päivälleen ja minuutilleen niin kauan kuin laki sallii. Tein varmasti monia virheitä, mutta enempää en kuitenkaan olisi voinut lapsiani ja heidän kanssaan olemista rakastaa.

Olin äitinä kova huolehtimaan ja tekemään puolesta, vaikka ei olisi tarvinnut. Huoli voimistui, kun esikoinen tuli teini-ikään. Tartutin huoleni mieheeni ja kuskasimme ja vahdimme tyttären menoja. Kuinka sitä osasikaan olla niin huolissaan, mitä kaikkea saattaisi tapahtua. Keskimmäinen pääsi vähän helpommalla huolisiivilästä. Ehkä. Mutta sitten kun tuli kuopuksen vuoro, asiat olivatkin muuttuneet ja huolisiivilä alkoi käydä tarpeettomaksi.

Viimeinen niitti oli se, kun kuopus muutti heti lukion jälkeen ulkomaille opiskelemaan. Vaikka olimme iloisia hänen puolestaan, kyynelten määrä jättäessämme häntä sinne uuteen ”kotimaahan” oli valtava. Tosin kyyneleitä ei sen koommin tarvinnut enää vierittää. Muistan, kuinka palattuamme kotiin päätin, että en tule lähettämään tyttärelleni vähäisintäkään ikävääni, tai yhden yhtä huoliajatusta saatikka sanaa. Olin oppinut omien kehoprosessieni myötä tärkeän asian: Vaikka huolehtiminen on välittämistä välinpitämättömyyden sijaan, se nojaa pelkoon ja tarpeeseen saada kontrolloida.

Luottamus nousee rakkaudesta ja kunnioittaa toisen kykyä selviytyä. Se antaa toiselle vapauden tehdä itse omat valintansa ja virheensä. Silloinkin kun lapsi on keskellä myrskyä ja saa kolhuja, voi vaan luottaa siihen, että kokemuksella on tarkoituksensa, ja hän selviää.

Vaikka tämä oivallus oli iso ja kykenin elämään sen mukaisesti, on siinä riittänyt kerroksia ja uusia syvyyksiä etenkin lastenlasten myötä. Matka on ollut aina uudelleen ja uudelleen omien tunnereaktioiden äärelle pysähtymistä.

Syystä että kaikki tunteet ovat kehossa, mieli ei pysty koskaan yksin säätelemään mikä tunne kulloinkin on vallalla. Kun tunne on noussut pintaan, sitä on vaikea muuttaa. Mieli ei muuta huolta luottamukseksi, vaan keho, jos sille antaa mahdollisuuden. Yksi oivallisimmista tavoista avata yhteys mielen ja tunteiden välille on vyöhyketerapiahoito. Kehoa avaamalla ja tasapainottamalla mieli rauhoittuu näkemään asiat totuudellisemmassa valossa. Mitä vahvemmaksi yhteys omaan sisimpään tulee, sitä helpompi on olla läsnä hetkessä ja kohdata elämän mukanaan tuomia monenkirjavia kokemuksia.

Mikä parasta, jo pieniä vauvoja elämänsä alkumetreillä voidaan vahvistaa vyöhykehieronnan avulla olemaan fyysisessä- ja tunnetasapainossa. Voiko parempaa alkua elämälle ollakaan! Asiasta on niin paljon näyttöä, että siitä ollaan tekemässä tieteellistä tutkimusta.

Jokaisella meistä on äiti, jokainen on jonkun äidin lapsi, vaikka etäinenkin. Riippumatta minkälainen, oma äiti on se arvokkain kaikista.

Näin äitienpäivän alla toivotan levollista juhlaa kaikille äideille ja isoäideille!

Minä olen Liisa ja kirjoitan pieniä tarinoita elämästä missä ruoho ja taivas tuoksuu yhtä aikaa. Kirjoitan hetkistä, joiden syvyys kutsuu viipymään. Kehoterapeuttina kosketan ja hoidan käsilläni. Tässä blogissa sanat ovat käsieni tilalla koskettamassa ja ajatuksia herättelemässä. Ajattelen, että elämän tarkoitus on pitää hauskaa, sillä ilo ja keveys tulee paikalle aina kun ollaan totuuden äärellä.